Miksi Suomessa ei juhlita itsenäisyyspäivää, vaan vietetään sodan muistopäivää? 

Aivan ensimmäiseksi: kunnioitan suuresti maamme itsenäisyyden puolesta taistelleita ja toimineita sotilaita ja lottia. Olemme heille kaikille paljosta kiitollisia. 

Yhtä lailla arvostan kotirintamalla uurastaneita tahoja, jotka varmistivat nuoren tasavallan infrastruktuurin toiminnan noina vaikeina ja dramaattisina vuosina. Heidän panoksensa maamme itsenäisyyden säilyttämiselle oli ratkaisevan tärkeä. 

"Itsenäisyys on meille suomalaisille korvaamaton asia, jota on syytä asianmukaisesti juhlistaa."

Mutta miksi itsenäisyyspäivänä vaietaan joulukuun alun tapahtumista vuonna 1917? Niistä henkilöistä ja tapahtumista, joiden ansiosta saavutimme itsenäisyyden?

Tämä kysymys tuli mieleeni, kun alkuviikolla raitiovaunussa korviini kantautui parin lähituntumassa istuneen teinin keskustelu maamme itsenäisyydestä. Ajankohtaista aihetta oli nähtävästi koulussa sivuttu:

- No millon me sit niinku tavallaan saatiin se itsenäisyys?

- Eiks se ollu joskus 1945 tai jotakin, kun Suomi legit voitti ne Neuvostoliitot maailmansodassa...

En kritisoi koululaitostamme kehnosta työstä, kaikki asiat eivät aina juurru nuoreen mieleen, jos ne vaan eivät jaksa kiinnostaa. 

Mutta kritisoin sitä, että kun ylivoimainen enemmistö suomalaisista on nähnyt kaikki kolme  Tuntematon sotilas -leffaa useita kertoja enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ja osaa näin juonen käänteet ja nerokkaat dialogit ulkoa, harva kuitenkaan osaa kertoa juuri mitään siitä, miten itsenäisyys saavutettiin. Itsenäisyys, jota Neuvostoliittoa vastaan sotien sitten urheasti puolustettiin.

Eritoten monet iltapäivälehtien sivuja näinä päivinä täyttävät jutut saisivat arvoisensa ajankohdan pikemminkin Mannerheimin päiväkäskyllään vietettäväksi määräämänä kaatuneitten muistopäivänä toukokuun kolmantena sunnuntaina. Se on tärkeä merkkipäivä, jonka huomiin kuuluisi paljon sitä, mikä täyttää nykyisen itsenäisyyspäivän juhlallisuudet. 

"Virossa juhlitaan itsenäisyyspäivää kaksi kertaa vuodessa, Suomessa hiljennytään kaatuneiden vuosipäivään kaksi kertaa vuodessa."

Totesipa joku kanssa-ajattelijani, että kun Virossa juhlitaan itsenäisyyspäivää kaksi kertaa vuodessa, Suomessa hiljennytään kaatuneitten vuosipäivään kaksi kertaa vuodessa.

20. elokuuta eteläisessä naapurissa juhlitaan "taasiseseisvumispäivää" eli  uudelleenitsenäistymispäivää. Tämä päivä muistuttaa Viron toisen itsenäisyyden saavuttamisesta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä.

Ja se alkuperäinen itsenäisyyspäivä 24. helmikuuta on Viron tärkein kansallinen juhlapäivä, jolloin juhlistetaan maan ensimmäistä itsenäistymistä vuonna 1918. 

Vähän sitä ennen elettiin Suomessa jännittäviä aikoja

Joulukuun 5. päivänä 1917 Etelä-Suomessa oli selkä pakkassää. Helsingissäkin elohopea putosi -15 asteeseen. Maa oli lumesta valkeana. Mutta taas kävi, kuten alkutalvisessa pääkaupungissamme niin usein käy: 6.12.1917 valkeni - jos nyt valkenemisesta tähän vuoden aikaan voidaan puhua - lauhtuneena, harmaan viimaisena ja vesisateisena. Aikalailla samanlaisena kuin tänään, 107 vuotta myöhemmin. 

Sää ei siis suonut kovin juhlallisia puitteita Suomen itsenäisyydenjulistukselle. Eikä itse tapahtumakaan aiheuttanut juurikaan tunteenpurkauksia. 

Kaikki tapahtui kuin ohimennen.

Miten tähän oli tultu?

27. marraskuuta oli nimitetty P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti. Senaatti puolestaan antoi Suomen itsenäistymisilmoituksen eduskunnalle 4. joulukuuta, eli kaksi päivää ennen kuin eduskunta äänesti julistuksen puolesta demareiden vastustuksesta huolimatta.

Demareiden hävinneen vastaehdotuksen mukaan itsenäisyys olisi toteutettu Suomen ja Venäjän kesken tehtävällä sopimuksella.

Senaatin yllätykseksi länsimaat asettivat itsenäisyyden tunnustamisen ehdoksi, että tunnustus pitäisi saada ensin Neuvosto-Venäjältä.

Tämä osoittautuikin itsenäisyyden ensiaskelten tukalimmaksi paikaksi.

Vuoden viimeisen päivän illaksi 1917 suomalaisten arvovaltainen valtuuskunta matkusti Pietariin. Herrat astelivat pyytämään kansankomissaareilta, että Neuvosto-Venäjä tunnustaisi Suomen itsenäisyyden.

Valtuuskuntaa – Svinhufvud, Enckell ja Idman – istutettiin Smolnassa tunnista toiseen turkit ja lakit sylissään, sillä niitä ei uskaltanut jättää mihinkään, kuten jo edesmennyt Ilkka Malmberg ansiokkasti kirjoitti.

Smolnassa oli muitakin jonottajia, kuka milläkin asialla: sotilaita nukkui pöydillä ja lapset leikkivät jaloissa. Mekkalaa piisasi. 

Aina välillä aukeni suuri ovi, ja sen takaa tulvi eteiseen mölinää ja mahorkan savua.

Tuon oven takana johdettiin Neuvosto-Venäjää. Se oli uutta ja kovaa hommaa

Kun ovi taas kerran lupaavasti aukeni, tällä kertaa suomalaisille ojennettiin pitkän odottelun jälkeen paperi. Lappusessa todettiin koruttomasti ja lyhyesti Suomen itsenäisyys täten tunnustetuksi. Ja tunnustus oli asianmukaisesti allekirjoituksin vahvistettu.  

Paperi ei kuitenkaan suomalaisille sellaisenaan kelvannut. He halusivat tavata Leninin. Lyödä hänen kanssaan kättä päälle. Suoraselkäisinä suomalaisina.

Lenin sai tiedon, että valtuuskunta ei poistu ennen tapaamista. Bolshevikit ajattelivat lähettää Trotskin lepyttelemään suomalaisia, mutta Lenin päätti uhrautua. Hän sanoi aikeensa ääneen ja sai aikaan naurunremakan. 

Leninin ja suomalaisten tapaaminen todennäköisesti riittäisi itsepäiselle delegaatiolle, ja mahorkaa voisi sitten poltella rauhassa muiden haasteiden parissa. Sillä haasteita vallankumousjohtajilla riitti.

Lenin kätteli suomalaiset ja vielä tiedusteli, ovatko suomalaiset nyt tyytyväisiä. 

Suomalaiset nyökkäsivät ja poistuivat kotimatkalle.

Nuoren tasavallan järjestäytyminen vaati paljon työtä

Yksi, ei ehkä tärkein, mutta näkyvimpiä merkkejä itsenäisyydestä olisi oma lippu. Tasavallan ensimmäiseksi lipuksi valikoitui leijonalippu, jossa oli kultainen leijona punaisella pohjalla.

Lipun valinta aiheutti paljon porua. Alkoi kädenvääntö suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä. 

Suomenkieliset näkivät punaista lippua katsellessaan, sillä punakeltainen väriyhdistelmä oli ruotsinkielisten idea, kertoo HS.

Suomenkieliset kannattivat sinistä, valkoista ja ristiä, joka ehdotus sitten virallisen lipun aseman saavuttikin.

Mainittakoon, että sen verran koville tappio ruotsinkielisissä kävi, että ruotsalainen kansanpuolueen käytti leijonalippua vaalijulisteissaan aina vuoteen 1966 saakka.

Tänään 6.12.2024 Suomen siniristilippu liehuu monenlaisissa tapahtumissa. Myös sellaisissa, jotka Suojelupoliisi on luonnehtinut "maahanmuuttovastaisiksi" ja "äärioikeistolaisiksi".  Ja myös sellaisissa, jotka edustavat tyystin vastakkaisia arvoja.

Itsenäisessä maassamme on tilaa erilaisille ajatuksille ja meillä on sanan- ja kokoontumisen vapaus. Mutta pääasia on, että voimme vapaasti keskustella ja arvioida yhteiskuntamme tilaa. 

Tämä asiantilan saavuttaminen ei kuitenkaan ole ollut helppo juttu.

"Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen"

Yksi todennäköinen syy sille, että joulukuun 1917 tapahtumista ei juurikaan puhuta, on tasavaltamme alkutaipaleen kivikkoisuus. Vuoden 1918 alku oli synkkä. Maa repesi kahtia punaisiin ja valkoisiin, työväkeen ja porvareihin. Syttynyt sisällissota oli verinen ja jätti syvät arvet. 

Myös itsenäisyyden alkuvuosikymmenet, 1920- ja 1930-luvut, olivat täynnä koettelemuksia. Nuori valtio joutui rakentamaan itsensä lähes tyhjästä keskellä taloudellisia vaikeuksia, poliittista kuohuntaa ja kansainvälistä epävarmuutta. 

Sisällissodan haavoja ei ollut helppo paikata. Sovintoa yritettiin rakentaa, mutta poliittinen ilmapiiri pysyi jännittyneenä vielä vuosikymmeniä. 

Poliittinen järjestelmämmekin oli hauras ja altis heilahteluille. 1920-luvulla nähtiin yli kymmenen lyhytikäistä hallitusta.

Kommunismin pelko leimasi poliittista keskustelua, ja niin kutsutut kommunistilait säädettiin estämään kommunistien toiminta. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta, vaan päinvastoin lisäsi työväenliikkeen ja porvariston välistä vastakkainasettelua.

1930-luvun alku toi mukanaan uudenlaisen poliittisen ilmiön, kun äärioikeistolainen Lapuanliike nousi vastareaktiona kommunismille. Lapuanliike ei tyytynyt perinteisiin poliittisiin keinoihin, vaan turvautui väkivaltaan: kommunisteja muilutettiin ja painostettiin jättämään maa, ja eduskuntaa uhkailtiin hyväksymään lakeja, jotka kavensivat kansalaisvapauksia. 

Vuonna 1932 liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, jonka tavoitteena oli hallituksen kaataminen. 

Kapina epäonnistui, ja sen jälkeen Lapuanliike kiellettiin, mutta selkkauksen jälkivaikutukset näkyivät pitkään suomalaisessa politiikassa.

Suomen itsenäisyyden alkuvuodet olivat täynnä vastoinkäymisiä ja suuria haasteita. Sisällissodan haavat, talouden vaikeudet, poliittinen epävakaus ja ääriliikkeiden nousu muodostivat kokonaisuuden. Kokonaisuuden, joka olisi voinut hajottaa nuoren valtion. 

Tunnustetaan tosiasiat ja juhlistetaan Suomen selviämistä koettelemuksista. 

Se on asia, joka ansaitsee tulla juhlituksi ilon kautta. 

Ei ainoastaan sotamuistoihin vajoten. 

Kuten J. K. Paasikivi pääministerinä ollessaan itsenäisyyspäivän juhlissa lausui: "Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen."

Anzio

Keskustelu jatkuu täällä.